Sähkön siirtohintojen nousuun voidaan vaikuttaa - ja se pitää tehdä nopeasti

Sähkön siirtohintojen nousua tulee rajoittaa. Tämä tarkoittaa sähkömarkkinalain muuttamista siten, ettei se kannusta eikä anna mahdollisuutta epätarkoituksenmukaisen kalliisiin investointeihin asiakkaiden kustannuksella. Muutokset tulisi tehdä mahdollisimman nopeasti.

Markus Tykkyläinen
Julkaistu: 14.8.2019 13.35
Sähkön hinta

Voimassa oleva sähkömarkkinalaki edellyttää siirtoyhtiöitä merkittäviin investointeihin, ja jopa kannustaa asiakkaiden kannalta epätarkoituksenmukaisen kalliisiin teknisiin ratkaisuihin. Asia on kansantaloudelle merkittävä, ovathan nykyisen lain edellyttämät säävarman verkon rakentamisen kustannukset vuosilta 2014 – 2036 arvioitu olevan noin kymmenen miljardia euroa.

Siirtoyhtiöt toteuttavat voimassa olevaa lakia ja mittavaa investointiohjelmaa parhaillaan. Koko ajan kertyy yhtiöiden taseisiin suurelta osin velaksi tämänhetkisen lain mukaiset investoinnit. Mikäli sähkömarkkinalakiin tehdään investointivelvoitetta leikkaavia muutoksia, se pitäisi tehdä mahdollisimman nopeasti. Mitä pidemmälle tulevaisuuteen tarpeelliset muutokset siirtyvät, sitä pienemmäksi tavoiteltu myönteinen vaikutus muutoksista koituu. Siirtoyhtiöiden kannalta olisi kohtuutonta ensin velvoittaa yhtiöt rajuihin investointeihin velkarahalla, ja sitten esimerkiksi rajoittaa siirtohintojen tasoa. Tällöin on riski sille, että siirtoyhtiöiden velat vaarantavat siirtotoiminnan jatkuvuuden.

Investointikustannukset korkoineen siirtyvät siirtohintoihin. Jokainen turha euro asiakkaiden siirtomaksuissa on pois kulutuskysynnästä, ja kulutuskysynnän pienenemisellä on kertautuvat negatiiviset aluetalousvaikutukset. Toisaalta, mitä suurempi osuus verkon rakentamisesta tehdään kotimaisella työvoimalla ja kotimaisista tarvikkeista, sitä suurempi positiivinen vaikutus on työllisyyteen.

Säävarman verkon rakentamisen takaraja on vuosi 2028. Muutama haastavimpien alueiden verkkoyhtiö on saanut tarvittavan takarajan vuoteen 2036. Entäpä, jos kaikille siirrettäisiin takaraja vuoteen 2036? Tällöin verkostoja voitaisiin uusia aidommin verkostojen luontaisen ikääntymisen tahdissa, ja vältettäisiin vielä käyttökelpoisen verkoston purkaminen säävarman verkon alta. Pidempi aikajänne investointeihin auttaa myös urakointipuolelle ennakoidun ylikuumenemisen välttämiseen. Myöskään urakointimarkkinoille ei ole hyväksi rakentamistarpeen ylikuumeneminen ensin ennen vuotta 2028, ja sen jälkeen investointimäärien raju pieneneminen. Ylikuumenemisen aikana kotimaiset urakointiresurssit eivät tule riittämään, ja rinnalla kasvaa ulkomaisen työvoiman käyttö. Ylikuumentuneen urakointimarkkinan ajanjakson jälkeen, vuodesta 2029 lähtien, työstä sen sijaan voi tulla pulaa. Keinotekoisen takarajan 2028 siirtäminen vuoteen 2036 kaikilla siirtoyhtiöillä tasoittaisi myös urakointiyhtiöiden työkuormaa pitkällä aikavälillä. Takarajaa siirtämällä energiayhtiöiden on mahdollista suunnitella vakavaraisemmin talouttaan, kun investointeja voidaan suunnitella pidemmällä aikajänteellä. Velkaantumisen paremmalla hallinnalla rahoituskustannuksia ei kertyy vähemmän, ja tämä osaltaan parantaa kustannustehokkuutta.

Valitettavasti monilla alueilla Suomessa on menossa kaupungistumiskehityksen varjopuolena maaseudun autioituminen. Säävarman verkon takarajan ollessa vuodessa 2028, on riskinä säävarman verkon kallis rakentaminen kiinteistöihin, joilla ei 2030 – luvulla olekaan enää käyttöä. Tämä olisi resurssien hukkaamista. Mikäli säävarman verkon rakentamisen takaraja olisi 2036, myös autioitumisen kehitystä osataan arvioida paremmin, ja pienennetään hukkainvestointien riskiä.

Eri tyyppisille asiakkaille sähkön toimitusvarmuudella on toisistaan poikkeava merkitys. Karkeasti luokitellen satunnaisen vapaa-ajan asumisen vaatimukset toimitusvarmuudelle ovat pienemmät kuin vakituisessa asumiskäytössä olevan sähkölämmitteisen omakotitalon. Toimitusvelvollisuuden kriteerien, sekä siten investointikustannusten, keventäminen joltain asiakasryhmiltä on kuitenkin vaikeaa. Kiinteistöjen käyttötavatkin muuttuvat usein ajan yli. Huolimatta asian sensitiivisyydestä, säävarman verkon kriteerien löysääminen joiltain maantieteellisiltä alueilta pienentäisi olennaisesti harvaan asutuilla alueilla epätarkoituksenmukaisten investointien määrää. Tämä tuskin johtaisi sähkönjakelun laadun romahtamiseen näillä alueilla, vaan käytännössä siirtoyhtiön investointiohjelman toteuttamiseen teknistaloudellisesti tarkoituksenmukaisella tavalla pakkotahtisen lain määräämän tahdin sijaan.

Ne siirtoyhtiöt, joita toiminnassaan ohjaa muu kuin siirtohintojen nousuvaran maksimointi, ovat kehittäneet ja toteuttaneet jo nyt kustannustehokkaita ratkaisuja säävarman verkon rakentamisessa. Toimitusvelvollisuuskriteereitä voidaan hyvin täyttää siirtämällä ilmajohtolinjoja metsistä paremmin saavutettaville teiden viereen, ja leventää metsissä olevien ilmajohtolinjojen johtokatuja. Keskijänniteverkoissa 20 kV vankkojen rakenteiden sijaan monissa pienemmän kulutuksen kohteissa voidaan toteuttaa huomattavasti kustannustehokkaampi ratkaisu 1 kV verkostolla. Keinoja tehokkaaseen toimitusvelvollisuusvaatimuksen täyttämiseen siten on.

Esillä on ollut myös uusien teknologioiden ratkaisuja, kuten hajautetun tuotannon mahdollisuus toimitusvarmuuden turvaamisessa, tasavirtaverkot häiriötilanteessa saarekekäytössä, akustot ja perinteiset aggrekaatit. Uskon siirto- ja jakeluverkkojen tulevaisuuden teknisten ratkaisujen monimuotoistuvan nykyisistä ratkaisuista myös verkostojen käytön digitalisaation kautta. Uudet teknologiat voivat olla jo tänä päivänä ratkaisu erityisolosuhteissa, ja kokemusten kertyessä käytettävyys voi laajeta. Lähimmän vuosikymmenen aikajänteelle kriittistä on kuitenkin puuttua sähkömarkkinalain säävarman verkon investoinnin takarajan siirtämiseen ja toimitusvelvollisuuden kriteerien keventämiseen harvaan asutuilla alueilla.